Maatalouden kriisituilla vahvistetaan kauppaketjujen tulosta

Petri Rautio avaa maatalouden tukipakettien ongelmallisuutta hyvin Facebook -kirjoituksessaan 7.9.2026. Moni lankeaa ansaan kuvitellessaan, että tukipakettien suurin hyötyjä olisi tilallinen, joka kovalla työllään järjestää ruokapöytiimme puhdasta ja laadukasta kotimaista ruokaa. Valitettavasti asia ei kuitenkaan ole aivan näin.

Suomessa on käytännössä vain kaksi merkittävää kaupan toimijaa, S- ja K-ryhmät, jotka hallitsevat markkinoita. Kun tuottajahintoja lasketaan, se otetaan alkutuottajalta ja siirretään kaupan katteisiin. Vai onko joku huomannut kauppojen hintojen laskeneen? Ja siinä vaiheessa, kun alkutuottajat ovat konkurssin partaalla, aletaan huutaa valtiota apuun ja vaatia kriisitukea.

Tämä johtaa tilanteeseen, jossa valtio käytännössä tekohengittää alkutuottajien elinkeinoa ja suurin hyötyjä on lopulta valitettavasti kauppa. Kuten Rautio kirjoittaa: ”Kriisituilla varmistetaan, että kaupan duopolin miljardivoittoihin ei tarvitse koskea, vaan viljelijän eloonjääminen rahoitetaan hoitajan, opettajan ja raksaduunarin maksamilla veroilla.”

Tuottajista on siis tehty riippuvaisia valtion tuista, vaikka he eivät todellisuudessa tarvitsisi uusia tukimuotoja. He tarvitsevat työstään sellaisen hinnan, jolla yritystoiminta on kannattavaa ja ylipäätään mahdollista.

”Se tarkoittaa loppua sille absurdille teatterille, jossa miljardiluokan pörssiyhtiöiden ahneus paikataan kerta toisensa jälkeen julkisista varoista, ja sitä kutsutaan ’kriisitueksi.’”

Kriisituki ei korjaa rakenteellista ongelmaa. Mediassa on uutisoitu erään puolueen vaativan maatalouteen 150 miljoonan euron tukipakettia. Rautio toteaa mielestäni osuvasti, että tällaisella tukipotilla varmistetaan vain se, ettei S- ja K-ryhmän tarvitse vieläkään maksaa maidosta ja lihasta tuottajalle kuuluvaa kunnollista hintaa. Tätä voidaan oikeastaan kutsua markkinahäiriöksi, jossa hyötyjänä on jälleen kauppa.

Tällä hetkellä myös osa tilallisista haluaisi ohittaa kaupan kokonaan elintarvikeketjussa, mutta nykyisen lainsäädännön mukaan esimerkiksi raakamaidon suoramyyntiä saa harjoittaa vain 2 500 litraan vuodessa asti. Miksi? Eikö raja voisi olla esimerkiksi 25 000 litraa, tai mihin tällaista myyntirajoitusta ylipäätään tarvitaan?

Lisäksi tilallisten paperisotaa tulisi helpottaa, sillä se vaikeuttaa ja kuormittaa heidän arkeaan aivan turhaan. Tälläkin hetkellä moni viljelijä on saanut selvityspyyntöjä tilanteissa, joissa satelliittiseuranta ei ole toiminut asianmukaisesti. Luulisi, että tällaisen teknologian tarkoitus olisi helpottaa viljelijän työtä, ei hankaloittaa sitä.

Toivoa siis sopii, että omia peltoja on tullut dokumentoitua pitkin vuotta. Muussa tapauksessa voidaan olla tukalassa tilanteessa. Jos kuvia ei ole tullut otettua, on muiden kiireiden keskellä lähdettävä keräämään todistusaineistoa jälkikäteen. Ja jos kriisituki lopulta tulee, saat jälleen täyttää uuden nipun lomakkeita pitääksesi yrityksesi jaloillaan. Turha byrokratia ainoastaan vaikeuttaa viljelijän arkea ja tätä tulee ehdottomasti pyrkiä vähentämään.

Seuraava suora lainaus Raution tekstistä kuvastaa mielestäni hyvin sitä viestiä, jonka poliitikkojen vaatima kriisipaketti välittää kaupoille:

”Ei hätää, teidän ei tarvitse muuttaa mitään. Me pidämme nämä lypsylehmät juuri sen verran elossa verovaroilla, että saatte jatkossakin hyllyihinne halpaa suomalaista ruokaa, jolla tehdä ennätystulosta”.

Onko kyseessä siis kriisipaketti tuottajille vai tulonsiirto kaupan duopolille?
Viljelijä ei tarvitse lisää tukia, vaan reilun hinnan tekemästään työstä.